KIRJOITUKSIA
Metelöivä kokoelma
Urmas Vadi
Muistan lapsuudestani metelöivän kokoelman. Muistan hänet Tarton yliopiston päärakennuksen portailta, kauppahallista, suihkulähteestä. Kokoelman etunimi oli Matti, mutta sukunimi, joka ei jäänyt mitenkään mieleeni, oli Moguchi. Oli neuvostoaika, kansa seisoi kreemikakku- ja nakkijonoissa, kaikilla oli beiget baskerit ja harmaat takit. Järjestelmällisyys oli normi, myös kirjallisuudessa. Ja kaiken tämän keskellä, kuin maahan pudonnut komeetta, kuin Calvin Kleinin tuoksu ulkohuussissa, tanssi, huusi ja heilui ja lauloi, sitä tietenkin kammottavan väärin, runojaan, jotka olivat vihaisia, rivoja, vitsikkäitä, Matti Moguchi. Nyt jälkeenpäin tiedän, että tuo huutava kokoelma oli oikeasti Matti Milius, ylipainoinen, piippua polttava, huonosti lausuva, rähjäinen, mutta jollain ihmeellisellä tavalla hänen sylissään kahviloissa ja kapakoissa oli aina joku lukiolaistyttö, tai jopa useampia. Hän kirjoitti ja luki heille runojaan. Mikä olisikaan ollut parempi ase nuorten tyttöjen voittamiseksi? Milius sai esiintyä ja huutaa Mogu?ina, hän kun oli mielisairaalan kirjoissa, vaikkei mikään hullu ollutkaan. Tekstitkään eivät olleet hänen omiaan. Niiden kirjoittaja oli runoilija Priidu Beier, joka oli muuten kunnollinen runoilija, mutta häneen vaikutti joku vanha ja käynyt viha ja voima, joka pani hänet kirjoittamaan kuin joku kävisi hänen kimppuunsa pensaasta pimeässä puistossa. Meni vielä tovi ennenkuin Beier paljasti, kuka on todellisuudessa Mogu?in tekstien takana. En tiedä, onko se vain inhimillistä vai yksin virolaista? Joka tapauksessa minua tämä epäonnistunut salaliitto harmittaa kovasti. Julkisuuden piti saada tietää siitä vasta miehen kuoltua.
Samalla hetkellä kun minä sandaalit ja polvihousut jalassani katselin hämmästyneenä tuota metelöivää hahmoa - tai mitä katsoin, ahmin! - tiesin että minusta tulee jotain samanlaista. Ei, ei rähjäistä ja ylipainoista, mutta piippua poltteleva, leikittelevä, oppositiossa, tyttöjen kanssa. Nyt sen sijaan pidän vielä tärkeämpänä, että ei petetä. Tuosta Matti Moguchin paljastamisesta alkoi kahden miehen, Miliusin ja Beierin välinen vihanpito. Miliuksen sylistä katosivat loukkaantuneet tytöt, joille Beier oli kirjoittanut rakkauslauluja. Milius piti Moguchia ilmiönä omanaan, mutta Beier piti Miliusta vain runojensa esittäjänä.
Silloin tällöin näen Beierin Tartossa, kävelemässä Ülikooli-kadulla, vähän kyyryssä ja alakuloisena, kulunut salkku ja harmaa takki, hän kirjoittaa tai julkaisee harvoin ja jos hän sitä tekee, hänellä ei ole enää sitä huutoa, vapautta ja tuoreutta. Sillä tavalla vain kulkee katua pitkin. Ja kuvittelen kuinka sivukadulta putkahtaa vastaan piippua polttava Milius ja he kohtaavat kadunkulmassa ja hymähtävät ja jatkavat matkaa.
SUOMENNOS TUULA LYYTIKÄINEN
Elo 2/2009
​
Missio Moguchi eli naamioitu kynäniekka contra sortokoneisto
1980-1990, Viro
Länsi ei tiennyt miten kansalaiset rautaesiripun takana voivat. Tai jos tiesikin, ei voinut tehdä asialle mitään. Suomessa tiedettiin ainakin 80-luvulla että neuvostoliittolaisilla menee huonosti, mutta ei kuitenkaan uskottu että niin huonosti. "Kriisiapu" kulki arveluttavia teitä pitkin: länsimäiset herrasmiehet pukivat Viru hotellin seksityöntekijöitä länsimäisiin laatuvaatteisiin ja tuoksuihin, mikä luonnollisesti ärsytti nälkäpalkalla työskenteleviä kunnon kansalaisia. Niistä "Virun linnuista" useammat olivat KGB:n palkkalistalla, etuoikeutettua luokkaa. Tämä erikoinen "lintulaji" kuoli sukupuuttoon Viron uudelleen itsenäistyttyä 20.elokuuta 1991. Kenties neuvostopunkin luodista.
Vaikka koko jättimäisessä NLssa (22,4 miljoona neliökilometriä,300 miljoona asukasta) julkaistua kirjallisuutta valvoi ja sensuroi Moskovassa toiminut GLAVLIT, osoittautui kuitenkin mahdottomaksi tehtäväksi heillekin ottaa selvää jokaisen neuvostotasavallan (niitä oli 15) kansallisen runouden perinteisiin allegorioihin, alluusioihin ja metaforeihin mahdollisesti piilotetusta neuvostovastaisesta sanomasta. Joka tapauksessa rivien väliin mahtui paljonkin muuta kuin sosialistista realismia, sitä silloin ainoaa virallisesti sallittua taidesuuntausta ja menetelmää.
NLssa piti varoa sanottua tai kirjoitettua sanaa vankilaan joutumisen uhalla. Siksi anarkistisesti mässäilevä ja avoimesti neuvosto-systeemiä vastustava runoilija tarvitsi naamiota.
Moguchi syntyi 23.11.1980 Tartossa ja kuoli joillain tiedoilla v. 1990 tehtävänsä suoritettuaan. Nimensä hän sai Tolstoin "Anna Karenina" romaanin sivuhenkilöltä: ravihevoselta. Moguchi on sankari-pelle, hippi, vapaa kansalainen, joka toimii ja sanoo ja nauraa ja nauttii niin kuin halua, ei niin, kuinka systeemi käskee. Hän ihailee avoimesti naisia ja nauraa kovaäänisesti, tupakanlehdet pitkien hampaiden välissä. Hän elää kuin ranskalaisessa elokuvassa neuvostolaisittain murenevasta näyttämöstä piittaamatta.
Taiteenkeräilijä Matti Miliusesta tuli dissidenttirunoilija Moguchi kahden huippurunoilijan tahdosta. Doris Kareva antoi nimen ja Priidu Beier kirjoitti tekstit. Ärrävikainen voimakas ääni alkoi kaikumaan runotapahtumissa, kahviloissa, ylioppilasneitojen korvissa kuin lupaus jostakin toisesta maailmasta, rautaesiripun takana olevasta, vapaudesta. Moguchi huusi kuin hullu ja toi järkeä suurimmaksi osaksi ylioppilaista koostuvan yleisön NLKP historian pakollisesta pänttäämisestä väsyneisiin aivoihin. Runoissa hän oli viemässä rakastettunsa Pariisiin ja opiskelemassa Bonnissa; hän oli saamassa työttömän apurahaa, jolla tulee toimeen (NLssa ei ollut olemassakaan työttömiä eikä apurahoja); hän oli Kremlin juhlissa Gorbatshovin kanssa ja uskomassa, että Even kauneus voittaa kuoleman. Kaikkea sitä, mikä NLssa oli tavalliselle kansalaiselle pelkkä mahdottomuus.
Käsikirjoitukselliset runokokoelmat "Minä-Eiffelin torni" ja "Minä-villein miekkonen" levisivät yliopiston asuntoloissa ja kahviloissa kuin virkistävä tuulenpuuska. Virallinen julkaisu tuli mahdolliseksi vasta perestroikan aukaistuaan porttia vuonna 1989 - runokokoelma "Lempeä ja rietas" ilmestyi graafikko Leonhard Lapinin kuvittamana kauniina kirjana. (Seuraava runokirja ilmestyi vasta v.1999 - "Minä-Eiffelin torni" ja v.2005 julkaistiin "Minä-villein miekkonen".) Moguchin runoja on säveltänyt ja esittänyt folkpunk ja folkrock yhtye "Vennaskond".
Vaikka P. Beier väittäkin Moguchin kuolleen 10-vuotiaana poikana ehkä koirien puremana kuolleeksi jossakin Tarton autiomaalla, epäilen väitetta, koska v.1993 Moguchi ilmestyi näyttämölle Tampereella Tarton ja Tampereen runoilijoiden yhteisessä tapahtumassa. Hänellä oli aikomus esittää Leonid Brezhnevin kuolemalle pyhitetty runo. Neuvostojohtaja L. Brezhnev kuoli 10.11.1982, joka on Matti Miliuksen syntymäpäivä. Kreml tiedotti maailmalle johtajansa poismenosta tuttuun tapaan monta päivää myöhemmin. Kreml ei kai halunnut tehdä dissidentti-Miliukselle senverran arvokasta syntymäpäivälahjaa .... pohti Moguchi. Moguchin esitys Tampereella keskeytettiin. Syytä on helppo arvata.
Moguchi heräsi vielä kerran hetkeksi eloon v.1999 runokokoelmalla "Rakastan sinua, presidentti Meri!", mutta pian selvisi, että kirjoittaja onkin joku Mats Maalen eikä Matti Moguchi.
Moguchin runoudessa yhdistyy yhteiskuntakritiikki, satiiri ja machova lyrismi vaikuttavaksi kokonaisuudeksi. Moguchi todellakin muutti runoillansa maailmaa. Nauratti, kuin todellisuus oli mitä synkempi. Päästi auringonsäteen rautaesiripun lävitse, muistutti yleisöä siitä että on muutakin kuin neuvostolaisittain rankka arki ja KGBn valta päättää ihmiskohtaloista. Moguchin runot olivat Viron "laulavan vallankumouksen" alkusoitto, mission impossible.
Herää kysymys, miksi KGB ei tukkinut Moguchin suuta?
Kyllä se yrittikin. Kaikki ne kahviloissa syyttömän näköisinä ja tavallista vierailijaa esittävät ja kaveriporukoihin tunkeilevat KGB-urkkijat yrittivät paljastaa, kuka kirjoittaa Moguchin esittämät runot, joko joku tarttolainen tai pakolaiskirjailija ehkä, mutta se ei päässyt selville, kenen suu/kynä pitäisi tukkia...
Naamio naamiota vasten, näin käytiin sotaa Tarton kahviloissa Viron itsenäisyyden puolesta...
​
Renna Ali